Vilma Perämäki

Suomussalmen Juntusrannassa oli hyvä heinäpouta 25. heinäkuuta 1942. 14-vuotias Vilma oli isänsä ja isoveljensä Ilmarin kanssa korjaamassa heinää luonnonniityltä puron varresta.
Yht'äkkiä metsän laitaan niityn pientareelle ilmestyi kolme miestä.

"
Minä kyllä ihan arvasin heti, että kyllä ne on venäläesie, vaikka suomalaisin asepukkuin ne oli. Niillä oli vyössä nuita krannaattie ja kaikkea ja pyssythän niillä tietenni oli."
Rajaseudulla tieto partisaani-iskuista oli herättänyt pelkoa, ja kolme vierasta sotilasta säikäyttivät heinäntekijät, mutta Vilma muistaa, kuinka isä jatkoi työtään ja nosti heinää suovaan.
"Kysyvät isältä, jotta onko sitä passie, johon isä sano, että eihän sitä passie oo millonkaan heinällä tarvittu."
Miehet komensivat heinäntekijät mukaansa.
"Sanottiin, että ei kai me sitä jouveta kesken heinän lähtemään, heinä on vielä suovaamatta ja sitten vielä oli erittäin suova-ala ottamatta."
Isoveli sanoi miehille, että hänen on haettava pusakkansa tulihtalta, nuotiopaikalta, joka oli puron varressa ja pinkaisi juoksuun.
" Se sinne vesakkoon meni ja nehän sinne ampuvat konepistoolilla jäläkeen ja  mehän luultiin, että sinne se varmaan jäi."
Vilman ja isän eväät olivat repussa.
" Isä sano, jotta pittää kaet se eväsreppu ottaa, jotta leipäe voeta kun päeväksi otettiin sinne. Ni sehän lähti muuan mies sitten varmistammaan, että ei isä karkoa siinä."
"Ne meitä kiirehtivät , tietennii kun keskellä päevää ammuntahi  kuulu, hättäilivät että onko suomalaesie sotilaita näkynyt."
Vieraat sotilaat lähtivät viemään isää ja Vilmaa, yksi kulki edellä ja kaksi aseistettua miestä perässä. Vilma muistaa matkan yhä hyvin. Reitti kulki Toravaaraan ja siitä rajalle.
"Levävaarassa oli semmone rajamerkki, missä oli Suomen ja Venäjän raja. Ja sinne vaen etteen päen piti kävellä."
Sotilaat kuljettivat vankejaan päivän ja seuraavan yön ilman sen suurempia taukoja.
"Yöllähän sitä oekeen käveltiin, kun oli viileätä, ei pysähtystä ollu mittään.  Ajattelin siinä, jotta se on mennoa nyt. Kerkesin vaekka mitä siinä ajatella."
Miehet eivät juuri suomea osanneet, kiirehtivät vain kulkua. Taakse jäi Raatteesta Vuokkiniemeen kulkeva tie. Uusi päivä avautui kirkkaana.
"Oli oikein korrea päevä, sittä semmoseen kunnaaseen rupesivat levähtelemään ja me kanssa levähettään ja kengäthi otettiin jalasta poes. Me siinä erillään levähettiin ja minä siitä isälle sanomaan, jotta vieläkö yritettään hiljalleen lähteä. Isä sano, että ei sitä lapsi rukka ennää päästä täältä poes."
Vilma päätti toisin.
"Minä panin kengät jalkaan ja isähi laitto kengät jalkaan. Kaksi miestä siellä semmosen ressun alla levähteli, ja kolmas mies jäi semmosta kantoa vasten vartioimaan. Se oli niinku horroksissa ja minä luulin, että se hauvin unta nukkuu. Mutta ei se tienny mittään kun minä hiljaa hiivin sinne purolle ja sitte isähi tuli jälessä ja oli ottanut sen repun mukkaan."
Vilma ja isä kiihdyttivät hiljaa tahtiaan, pistivät juoksuksi. Vilma arvelee, että kyllä nuoret miehet olisivat heidät helposti tavoittaneet, jos olisivat heränneet.
"Ei näkyny, eikä kuulunu mittään, mutta sitten tuli äkkie ukonkuuro nousi ja se varmaan kyllä herätti ne. Siinä oli eissä Tollonjoki, kun se sieltä Vuokkiniemestä päin laskeutuu. Sanovat sen olevan kolomihaaranen joki. Minä menin siihen jokkeen ja kahlasin siitä ja niihän se isäkin tuli kanssa." "Etteenpäen vaen mentiin juoksun hutakkaa ja ukkonenni kuulu siellä taepaleella. Oli siellä sitten metässä semmosia tyhjie Junotokkie, kuorie oli jääny, merkkinä suomalaisten sotilaiden partioinnista, arvattiiin että suomalaiset on liikkeellä, mutta ei siellä näkyny kettään."
Vilma muistaa ajatelleensa, että on mentävä kohti sinistä taivasta.
"Minä arvasin, että Vuokkiniemi siellä on."
Vilma ja isänsä jatkoivat kulkuaan kaksi päivää ja yötä. Suomalaisten käyttämä tie Vuokkiniemeen kulki lähellä. Kulkijat tapasivat karjalaisemännän, joka paimensi lehmiään.
"Se kysy meiltä että ollaanko Venehjärveltä vai mistä. Me sanottiin, että ei olla kummastakaan. Kysyttiin, että missä suomalaiset assuu Vuokkiniemessä. Se sano, että koululla."
Vilma ja isä tavoittivat suomalaiset koululta nukkumasta.
"Ne ihmetteli, että mistä me ilimauvuttiin siihen, minä sanon että tuolta maailmalta on tultu."
"Ne oli heittäny meijät huolettomaksi, ku koeraltahi oli jalaka särkyny  ja muutennii olivat aatelleet, että ne meni menojaan. Oltiin siinä koululla sitten, lääkintämiehet ottivat meijän jalat hoitoon, kun ne oli rikki. Mullahi oli kolomenkymmenenyheksän numeron kumikengät, eihän niitä ollut sota-aikaan mistä valita. Ja märät jalat ja kaekki."
Ilmari-veli oli ilmoittanut suomalaissotilaille rajapuomille, että venäläiset veivät isän ja Vilman. Yöllä Ilmari oli onnistunut palaamaan yöllä kotiin.
"Äeti oli niittymiehie outtanut, kun lauvantai-iltahi oli, kaksi kertaa oli saunannii lämmittänyt. Ilmari tuli siltä reissulta ehjänä kottiin ja kaksi vuotta sai ellää. Sitten se kaatui, yheksäntoesta vuotiaana, Kannaksen isoissa taisteluissa."
Vilma ja isänsä viettivät Vuokkiniemessä kaksi vuorokautta suomalaisten sotilaiden hoidossa. Vilma muistaa, kuinka isä sai Juno-tupakkia ja Vilma itse sai suklaata.
"Niitä oli moneksi vuojeksi, kun minä oon niin huono suklaansyöjä."
Paluumatka kotiin alkoi pikakiitäjällä, joka ajoi Vuonniseen.
"Ei ollu ku kolome herraa ja kuljettaja siinä. Siitä sitten meijät laitettiin lomakolonnaan, kun ne lomalaesie kulettivat Suomeen. Meijät tuotiin Juntuseen ja esikunnassa kuletettiin  ja tehtiin vaekka minkälaeset paperit, että ollaanko me vaen itestään menty sinne. Ei me oltu menty. Siinä meni monta vuorokautta, kun meitä kuullusteltiin ja papereita tehtiin. Sieltä lähti sitten kolome miestä saattamaan meitä Pirttivaaraan, ei ollu silloin maateitä."
Lopulta Vilma ja isä pääsivät kotiin.
"Oli pyhäpäevä, minä täytin viistoista vuotta.  Äiti oli ikionnellinen, kun näki meijät, ei tienny mittään, piti vain outtaa selekosessa." Ja ei muuta ku niitylle piti lähteä jatkamaan hommie, kun parasta heinäaikaa oli. Vähän se pelotti. "